kitaraaaaaaa.001.jpg

Kitaran osto-opas – Miten löydän itselleni sopivan soittimen?

Sinusta on tulossa kitaristi – onneksi olkoon! Kitara on todella lumoava soitin, joka kulkee uskollisesti rinnallasi koko elämän. Tämän sivun tarkoitus on auttaa sinua löytämään itsellesi juuri se oikea kitara – sellainen soitin, jolla pääset eteenpäin tiellesi paremmaksi kitaristiksi, sellainen soitin, jolla on hauskaa soittaa haluamaasi musiikkia.

 

Kitaroissa on valtavasti eroja keskenään ja erilaisia malleja on lukemattomia. Kitaroiden ominaisuudet vaihtelevat mm. elektroniikan, painon, muodon ja soitettavuuden osalta. Soitettavuuteen vaikuttavat monet tekijät, kuten kitaran otelaudan leveys ja kaarevuus, kaulan paksuus, kielten etäisyys toisistaan ja otelaudasta, kielten jäykkyys jne.

Olemme jakaneet kitaroiden valitsemiseen vaikuttavia tekijöiti eri kategoirioihin. Aloita siitä, että sopisiko sinulle akustinen- vai sähkökitara.

Aloitetaan oikean kitaran etsiminen miettimällä oma musiikillinen päämäärä. Jos haluat säestää omaa lauluasi tai haluat soittaa leirinuotiolla ja/tai perhejuhlissa, on parasta hankkia akustinen kitara – joko nailonkielinen (myös: klassista tai espanjalaista) tai teräskielinen kitara. Jos taas unelmoit oman rock- tai metallibändin perustamisesta, on järkevintä hankkia heti lankkumallinen sähkökitara, koska sähkökitaralla on pitkä lista omia soittotekniikoita, joita ei voi toteuttaa akustisella soittimella. Tässä on kyse kitaristin perustyökalun valitsemisesta: Jos haluat porata reiän betoniseinään et käytä pokasahaa vaan iskuporakonetta. Jos haluat soittaa Hard Rock -bändissä paraskaan klassinen kitara ei auta yhtään.

Nailonkielinen klassinen kitara on vanhin kitaralaji ja kaikkien muiden kitaroiden esi-isä. Se on täysakustinen soitin koppaan kiinniliimatulla kaulalla. Klassista kitaraa soitetaan yleisesti istuen, minkä vuoksi monissa malleissa ei edes löydy hihnatappia.

Section Title

Tässä blogimme käymme ytimekkäästi läpi seikkoja, joita kannattaa ottaa huomioon ensimmäistä kitaraa ostettaessa. Kitaroissa on valtavasti eroja keskenään ja luultavasti enemmän kuin missään muussa soittimessa. Kitaroiden ominaisuudet vaihtelevat mm. elektroniikan, painon, muodon ja soitettavuuden osalta. Meiltä löydät myös todellla laajan osto-oppaan aloittelijoille, missä syvennytään kitaroiden jokaiseen osa-alueeseen huolella.

Gibson ES-175


Gibsonin ES-175 on aito klassikkojen klassikko, joka on ollut tuotannossa yhtäjaksoisesti vuodesta 1949 tähän päivään. ES-175 kuuluu kitaraheimoon, jota kutsutaan Archtop-, Jazz- tai Orkesterikitaraksi. Sillä on isokokoinen ja lähes 9 cm paksu akustinen (täysin ontto) runko puuvanerista, sekä liimaliitoksella liitetty kaula. Juuri tällaisia kaikki varhaiset sähkökitarat olivat – akustisia soittimia, joille on lisätty mikrofoni ja säätimet. Tämän tyylinen kitara sopii loistavasti jazziin ja – Bigsby-vibratolla – varhaiseen rockabillyyn, mutta sen iso “akustinen” runko tekee siitä liian herkän feedbackille (“kiertoulinalle”).




Fender Telecaster


Fender Telecaster (1950 –) oli ensimmäinen sarjatuotannossa valmistettu “tavallinen” lankkukitara. Sitä ennen oli olemassa jo lankkumallisia sähköisiä havajikitaroita, joilla ei ole nauhoja, ja joita soitetaan niin, että soitin makaa sylissä (tai seisoo jaloilla kuin pöytä). Telecasterilla on hieman kulmikas tasakantainen runko, sekä puuruuveilla liitetty vaahterakaula (“pulttikaula”, engl. bolt-on). Kitaran mikrofonit ovat tahallaan erityyppisiä – kaulamikrofoni on soundiltaan pehmeän pyöreä, kun taas laatikkomaiseen tallaan upotettu tallamikki on vahvempi ja kirkkaampi. Perinteisillä mikrofoneilla (ja tallalla) Telecaster sopii kaikkiin musiikkigenreihin paitsi metalliin. Nykyään löytyy kuitenkin monta Telecaster-tyylisiä malleja, joilla on humbuckerit (tai aktiivimikit) ja nykyaikaiset tallat, ja jotka on ajateltu juuri rankan musiikin ystäville.




Gibson Les Paul Standard


Elegantti Gibson Les Paul (1952 –) oli firman vastaus Fenderin Telecasterille. Se on perusrakenteeltaan monimutkaisempi, sillä runko on kaksikerroksinen – paksumman mahonkirungon päälle on liimattu kaareva vaahterakansi – ja kaula liimattu runkoon. Vuoteen 1958 mennessä alkuperäinen Les Paul Standard koki muutaman muutoksen tallan, rungon värin (alkuperäinen on kullanvärinen) ja mikrofonien suhteen. Vuonna 1958 ilmestyi sitten “Lespan” definitiivinen klassikkoversio, jolla oli kaksi humbucker-mikrofonia, sekä kannessa punaisesta keltaiseen liukuva viimeistely (cherry sunburst). Les Paul sopii kaikkiin musiikkigenreihin.




Fender Stratocaster


Fenderin Stratocaster (1954 –) on maailman tunnetuin, myydyin ja kopioiduin sähkökitara, eikä ihme, sillä tämä malli on ergonomian ja monipuolisuuden perikuva. Leo Fenderin työryhmällä oli kolme päämäärää “Straton” suunnittelussa – lankkukitaran runko piti saada mukavammaksi, kitaralla pitäisi olla Fenderin oma mekaaninen vibrato, ja kolme mikrofonia pitäisi olla vakiona. Stratocaster oli alusta asti myyntimenestys, vaikka se oli aikaansa edellä. Vasta Jimi Hendrix, 60-luvun loppupuolella, sai soittajat ymmärtämään tämän kitaramallin täyden potentiaalin, ja siitä lähtien kitaristit löytävät edelleen uusia soundeja Straton avulla. Stratocaster sopii kaikkiin musiikkigenreihin, vaikka ihan rankkaan metalliin perinteisen version yksikelaiset mikit eivät häiriöherkkyydeltään ehkä sovi. Nykyään on kuitenkin saatavilla myös monta erilaista humbuckereilla varustettuja Stratoja ja Straton kopioita, joilla voi soittaa ongelmitta myös kaiken rankimpia genrejä. Stratocasterin vibratalla (tallaan sisäänrakennettu vibrato) voi olla aloittelijoille kuitenkin ongelmallinen. Etenkin jos kyseessä on “kelluvasti” säädetty vibra, jossa kielten virettä pystyy myös nostamaan tallan kammella, vibratalla voi hankaloittaa kitaran virittämistä huomattavasti. Soitinmyyjä pystyy kuitenkin säätämään vibran helposti niin, että tallan pohjalevy makaa kokonaan rungon päällä, jolloin virittämisestä tulee selvästi helpompaa.




Gibson ES-335


Gibsonin ES-335 (1958 –) on – Fender Stratocasterin ohella – yksi maailman monipuolisimmista sähkökitaroista. Gibson keksi mullistavalla ES-335:lla uuden kitaralajin – puoliakustisen sähkökitaran – yhdistämällä orkesteri- ja lankkukitaran parhaita puolia. Rungon ainesosat ovat ohut (vain hieman yli 4 cm paksu) akustinen vanerirunko, sekä kokopuinen keskipalkki. Kaarevalla pohjalla ja kannella on sisäpuolella ohuet kuusiviipaleet, jotka – yhdessä keskipalkilla – eristävät rungon basso- ja diskanttipuolet toisistaan. Keskipalkin ansiosta kitarassa voi käyttää Les Paul -lankkukitarasta tuttua tallaa ja kieltenpidintä, minkä ansiosta ES-335:n perussointi ja atakki ovat lankkukitaramaiset. Kopan ontot sivuosat kuitenkin lisäävät soundiin hieman orkesterikitaran ilmaavuutta ja syvyyttä. Gibson ES-335 sopii kaikkiin musiikkigenreihin, paitsi rankimpaan metalliin, jossa puoleksi ontto koppa lisää kierron riskejä. Helppo muistaa: Orkesterikitaran koppa on täysin ontto (tai tallan alla on sitä tukeva, seisova puupalkki), kun taas puoliakustisessa kitarassa on aina (ainakin osittainen) keskipalkki.




Fender Jazzmaster


Fender Jazzmaster (1958 – 80; 1984 –) oli firman yritys saada jazzkitaristit vaihtamaan pois “vanhat” orkesterikitaransa uuden lankkusähkiksen hyväksi. Yritys kuitenkin epäonnistui lähes täysin, koska jazzkitaristit olivat 1950-luvulla erittäin perinnetietoisia. Jazzmaster ei pitkään ollut myyntimenestys, vaikka kitarassa oli muutama käytännöllinen uudistus, kuten pehmeästi toimiva vibrato lukituksella, sekä kaulamikrofonin oma kytkettävä Rhythm-piiri. Muutama surf- ja studiokitaristi käytti 1960-luvulla Jazzmaster-mallia, mutta myyntiluvut olivat suhteellisen pieniä. 1980-luvulla syntyneen grunge-genren ansiosta Jazzmaster (ja sen sisarmalli Jaguar) tekivät pienimuotoisen comebackin, kun uusien bändien kitaristit (mm. Kurt Cobain) etsivät edullisia käytettyjä soittimia. Viime vuosina Jazzmaster-tyyliset kitarat ovat syntyneet uudestaan “uutena” soitintyyppinä, jota kutsutaan Offset-kitaraksi. Jotkut pienet valmistajat, kuten suomalaiset Viitasaari Guitars ja Vuorensaku Guitars, ovat jopa erikoistuneet Jazzmaster-tyylisten Offset-kitaroiden valmistukseen, minkä ansiosta myös Fender – ja Fenderin edullisempi alamerkki Squier – tarjoavat jälleen uusia versioita Jazzmasterista. Perinteinen talla voi olla aloittelijalle nykyaikaisella (lue: ohuella) kielisatsilla hieman haasteellinen, koska se ei toimi hyvin kielten venytyksissä, mutta uudet vaihtoehdot (kuten Mastery-talla) tai Gibson-tyyliset tallat toimivat hyvin moderneilla .009- tai .010-kielisatseilla. Eniten Jazzmaster- ja Offset-malleja näkee “vaihtoehtorokkia” soittavissa bändeissä, sekä jazz- ja kokeellisen musiikin kitaristien käsissä.




Flying V


1950-luvun loppupuolella Fenderin uudet lankkukitaramallit – ja firman moderni markkinointi – aiheuttivat kolhun Gibson Guitarsin maineelle. Vaikka Gibsonkin oli koko ajan kehittelemässä uusia malleja, yritys alkoi näyttää joidenkin silmissä hieman vanhanaikaiselta. Firman silloinen toimitusjohtaja, Ted McCarty, kuuli näistä puheista, ja hän päätti tehdä asialle jotain. Pidetään muutama aivoriihi, joissa oli tarkoitus keksiä mahdollisimman “hulluja” ja “kahjoja” lankkukitaroita. Lopulta tehtiin kolmen uutuusmallin prototyypit – Moderne, Explorer (silloin vielä Futura-nimellä) ja Flying V. Firman sisäisistä testeistä ja arvioinneista tuli kuitenkin melko nopeasti selväksi, että Gibson Moderne oli lähes kaikille liian “rohkea” ja ruma ehdotus, minkä takia vain Explorer- ja Flying V -mallit menivät tuotantoon.




Gibson Explorer


Vuoden 1958 NAMM-messuilla kuultiin paljon kaivattua ooooo:ta ja aaaaa:ta, mutta kulmikkaat Explorer ja Flying V olivat aikaansa edellä, minkä takia Gibson teki molemmista malleista vain muutaman tusinan, ennen kuin tuotanto lopetettiin. Vuonna 1967 ilmestyi hieman päivitetty versio Flying V:stä, joista yksi päätyi Jimi Hendrixin käyttöön, mikä teki mallista myös muiden soittajien mielestä kiinnostavan. Explorer palasi tuotantoon vasta vuonna 1976, mutta sen jälkeen molemmista malleista on tullut rock- ja metallikitaristien kestosuosikkeja. Gibson Explorer ja Flying V olivat ensimmäiset sähkökitarat, joissa ulkonäkö meni tahallaan ergonomian edelle. Kuten monet uudemmat metal-kitaratkin Exploreria ja Flying V:tä on mukavinta soittaa hihnan kanssa seisten. Etenkin Flying V toimii suhteellisen huonosti sohvakitarana.




Gibson SG Standard


Vaikka Les Paul Standard on firman legendaarisin malli, on SG Standard (1961 –) aina ollut Gibsonin isoin myyntimenestys heidän kaikista lankkukitaroista. SG Standardilla (kuten kaikilla muilla Gibson SG:lläkin) on kaikista klassikkomalleista ohuin runko (vain noin 4 cm), joka on lisäksi vielä viistoitettu reunoja kohti. Mahonkirunkoinen ja -kaulainen (liimaliitos) soitin on yleensä myös hyvin kevyt. Kaulaliitos on vasta ihan viimeisten nauhojen kohdalla, minkä ansiosta pääsy ylänauhoihin on todella helppoa. Toisaalta SG:n “pitkä” kaula myös aiheuttaa sen, että useat SG:t ovat lievästi kaulanpainoisia (leveä ja karhea hihna auttaa silloin). Vaikka Gibson SG Standardilla on rock-kitaran maine, malli sopii kaikkiin musiikkigenreihin jazzista ja bluesista metalliin.




Gibson Firebird V “Reverse”


Vaikka Gibsonin alkuperäiset Firebird-kitarat (1963 – 65) eivät olleet maailman ensimmäiset kaula-läpi-rungon sähkökitarat (sarjatuotannossa tämä kunnia menee varmaan Rickenbackerille), mutta niistä tuli kuitenkin legendaarisia. Kaula-läpi-rungon kitaroissa soittimen kaula ja rungon keskiosa muodostuvat samasta aihiosta, johon liimataan sitten sivusta siivekkeet runkoa varten. Kaula-läpi-rungon-menetelmä vaatii erityisen paljon tarkkuuta, koska esimerkiksi virheitä kaulakulmassa ei pysty myöhemmissä vaiheissa enää korjaamaan. Yhdysvaltalainen autodesigneri, Ray Dietrich, sai Gibsonilta kutsun suunnitella firmalle valtavirrasta poikkeavan lankkukitaran, joka sai nimen Firebird (bassomallit: Thunderbird). Ulkonäöltään Firebirdit muistuttivat hieman Gibson Explorer -mallia tai toisinpäin (takapuoli eteen) käännettyä Jazzmasteria, mistä johtuu malliston reverse-lempinimi, ja mikä sai myös Fender Guitarsin asianajajat liikkeelle. Gibson yritti startata Fire- ja Thunderbirdeille myös Fender-tyylisen custom-värien ohjelman, mikä kuitenkin kariutui musiikkiliikkeiden vastustukseen. Reverse-Firebirdien myynti ei ollut kovinkaan hyvä, minkä takia Gibson päätti vuonna 1965 radikaaliin uudistukseen. Ns. “Non-Reverse” Firebirdeillä oli toisenlainen, tavallisempi runko, sekä perinteinen liimattu kaula. Uusia versioita myytiin myös suhteellisen vähän, minkä takia mallisto lopetettiin vuonna 1969. Vuodesta 1972 Gibson on tehnyt uusintapainoksia molemmista versioista, mutta reverse-Firebirdit ovat selvästi suositumpia blues- ja rock-piireissä. Reverse-Firebirdin soundi istuu mallin minihumbuckereiden ansiosta jossain paksumman Gibson SG:n ja terävämmän Fender Stratocasterin välillä, ja se sopii kaikkiin musiikkigenreihin, jos rungon hieman suurempi koko ei ole soittajalle ongelma.




PRS Guitars Custom


Paul Reed Smithin PRS Guitars Custom (1985 –) yhdisti ensimmäisellä mallillaan onnistuneesti Fender Stratocasterin ja Gibson Les Paulin ominaisuuksia uuteen kokonaisuuteen. PRS Custom – josta saa sekä 22 nauhalla että 24 nauhalla varustettuja versioita – on tehty Les Paul -tyylisistä puista (mahonkikaula, sekä mahonkirunko loimuvaahterakannella), mutta lankkukitaran runko on huomattavasti Gibsonia ohuempi. Lisäksi kitarassa on paranneltu Stratocaster-tyylinen vibratalla, sekä lukkovirittimet. PRS Customin mensuuri on lyhyempi kuin Stratocasterissa, mutta pidempi kuin Les Paulissa, minkä ansiosta mallin tatsi on hieman pehmeämpi kuin Stratossa. PRS Customissa on kaksi humbuckeria, mutta mikrofonit pystyy puolittamaan terävämpiä, Fender-tyylisiä soundeja varten.





Section Title

Tässä blogimme käymme ytimekkäästi läpi seikkoja, joita kannattaa ottaa huomioon ensimmäistä kitaraa ostettaessa. Kitaroissa on valtavasti eroja keskenään ja luultavasti enemmän kuin missään muussa soittimessa. Kitaroiden ominaisuudet vaihtelevat mm. elektroniikan, painon, muodon ja soitettavuuden osalta. Meiltä löydät myös todellla laajan osto-oppaan aloittelijoille, missä syvennytään kitaroiden jokaiseen osa-alueeseen huolella.